Pääsivulle Asukkaat Talolista Ryhmäkuvia Koulukuvia Historiaa Lähihistoria Keittokirja Vieraskirja Linkkejä Muistelmia Kaunis Kiiskilä Info

Senja Mäkisen runoja ja muistelmia

Juhannuskokko Kuusikkoniemessä

(Tämä riimitys on tehty tositapauksen innoittamana, joka sattui 1931)

Kotoisessa Koivistossa
kauniissa Kiiskilän kylässä
piettiin huolta mennehestä
taattojen vanhoista tavoista.

Oli Joulu tai Juhannus
taikka pelkkä Pääsiäinen
oli juoni juhlinnassa
tavoissa taattojen tapa.

Oli tulossa Juhannus.
tuvat pestiin puhtahiksi
sillat vallan valkehiksi,
katajilla, katot, seinät.
Uunit kaikki kalkittihin.
Tuotiin mehet tuvan nurkkiin,
koivut porstuvan etehen.

Jo oli tuoksua tuvassa,
jos oli pihlajat kukassa.
- Piirakat pinossa seisoi,
rusupiirakat rapiat
liinan alla, pöyvän päässä.
Piimäpotti paistettuna
Kokkelpiimäks laitettuna
Maito päälle kaadettuna.
- Siinä ruoka väen syödä.

Syönnin jälkeen kokkorantaan
kylänväen karkeloihin.
Siellä syttyis suuri kokko
Lieska kaunis loimuaisi.
Vanhin kokon sytyttäisi
Arvokkain aloittaisi.

Kun ol kokko niin komia
Kuusikkoniemen nenässä.
- Viikkokauvet kannettihin
palavaisia pinottiin
Kuusikkoniemen nenähän
Meren rantaan rauhaisahan.

- Vanha tervainen venekin
nosti kokon korkialle.
Kuivat havut, tervaskannot,
Katajat savuavaiset,
kaikki koottu yhteisvoimin
kylän väellä kasattu.

Salko suora ja sorea
koivunlehvät latvassansa
nousi kaikkein korkeimmalle.
Sitä tytöt sekä pojat
mielistellen katselivat,
mielissänsä miettelivät:
- Ketkä salon palavaisen
ensiksi vetehen saisi.

Kaikki ootti aatto-iltaa
puolta yötä vasitenkin.
Silloin syttyis suuri kokko
Lieska kaunis loimuaisi.

- Aaton saunat lämpenivät
Koivun vastat kohosivat
Väet saunoissa olivat,
Toiset vasta sinne menivät.
- Alkoi taivas tummentua.
- Liekö ukkonen tulossa ?

Savun haju ilman täyttää.
- Liekö saunanen tulessa ?

- Ei ollut ukkonen tulossa
Eikä saunanen palossa,
vaik` ulkona savu sakea
katku niin ylen kamala.
Tervan haju ilman täytti.
Kipunat korkeella lensi.

Savu tuli salmen puolta
Katku tul` niemen nenästä.
Levisi koko kylähän
Yli talojen tasasi.
Haistoi hajut nuoret, vanhat
Haistoi saunassa olijat.

Tuli Paavo partaniekka
Käsi niin kovin koholla,
Kulakka ol` korkialla
Kesken saunansa sanomaan:
«Jo on paha irti päässyt
itse pirut piilostansa,
sytyttäneet suuren kokon
lieskat ennen aikojansa»

- Alkoi väki vähitellen
Kokoontua kokon luokse.
Toiset kesken saunomisen,
Pukemisesta ei puhetta.
Hämillänsä kyselivät,
Ken on kokon sytyttänyt,
Kylän yhteisen tekemän?

- Kun väki kaikki koossa oli
Oli kokko niin kovin palanut
Salko pieniksi paloiksi.
Ei ollut siitä vetehen viedä
Ennustamaan ensinkänä.
Tais jäädä pojat naittamatta
Tupakaiset tulematta,
Sinä vuonna vasitenkin.

- Toisten niemien nenissä
Syttyi kokot komiammat.
- Meillä hiipui hiljaa hiilet
Kokon komian jäljiltä.

Merellä paatti pahainen,
Vene pieni salmen suussa.
Kaksi on poikaa veneessä
Pahantekijää poloista.

- Miettivät, miten selviäisi
Selkäsaunalta pahalta.
Kylänväen kysynnältä,
Kotiväen kostannalta.

MIE SE KAIPAAN ISÄLLE …

Tositarina Uljas-veljestäni (6.9.1912-27.4.1915)

Kirkas kevätaurinko paistoi lämpimästi sulattaen lumen loppuja metsistä ja pelloilta. Vesimassat pyörivät ojien uumenissa muodostaen ahtaisiin paikkoihin patoja, jotka sitten laukesivat ryöpsäyksinä kivien koloista ja mäkien rinteissä virtaavissa ojissa. Tällaiseen keväiseen leikkiin yhtyi myöskin Hyypiönoja työntäen vesimassojaan vielä jääpeiton alla uinuvaan merenlahteen.

Oli huhtikuun 27 päivä 1915. Äiti ja mummo täyttivät puista vesisaavia Hyypiönojan iloisesti pärskyvästä vedestä, kunnes vettä oli saavin korviin asti. ”Taisin panna liikaa vettä, läikkyy pääl, ko kannetaa”, sanoi äiti ja kääri pitkää päällimmäistä hameenhelmaa ylös painaen helmat vyötärönauhan alle. Vain pitkä, vaaleasta pumpulikankaasta valmistettu alushame jäi peittämään paljaita sääriä. Molemmat naiset tarttuivat saavin korvista kiinni ja kantoivat sen pienen ylämäen päälle, juuri ulkorakennuksien nurkalle.

”Eiköhän levättäis vähän, että jaksettais kantaa tuppaa ast”, sanoi mummo.

Naiset laskivat saavin maahan. Siinä levätessä he katselivat laajentuneita pälvipaikkoja peltojen saroilla.

”Nuo Mattilaisii pellot on jo iha sulat, niihii ko aurinko pääsöö paistamaa täyestään”, sanoi äiti.

”Nii hyö pääsööt ja kohtsiltää kylvötöihii. Meijjä pelloil on viel lunta ja tuol Holhovaas on Viel paksu hanki pääl”, sanoi mummo Ja katseli pellon ja rannan välistä vierua, jota Holhovaksi sanottiin. Mummon katse osui myöskin kolmeen kuuseen, jotka hän oli lapsena istuttanut aivan meren tuntumaan. Siinä ne olivat kuin keisarit suurien riippakoivujen vieressä. Kuului harakoiden naurua…

”No mitäs nuo harakat säkättävät, tuollaset paha ilma linnut. Pahhaa se tietää niije säkätys ja viel miu kuusissai”, sanoi mummo ja läpsähytti käsiään yhteen niin kuuluvasti, että arimmat harakat läksivät heti lentoon.

”Voipha se olla taikauskookii, tuo harakkoi nauru. Eiks hyökii oo sammoi luoja luomii ko kaik muutkii?”, sanoi äiti katsellen kuitenkin taivasta Kiiskilänniemen puolelta, kuinka mustat raskaat pilvet olivat tulossa suoraan tännepäin.

”Voipkos tuo ukkonen tulla näi varrai kevvääl? Iha nuo pilvet on ko ukkospilvii, lisäsi äiti vielä.

Molemmat naiset tarttuivat saavin korviin kiinni ja kantoivat sen tuvan lattialle. Tupa oli hyvin suuri. Maalaamattomat, leveät lattialankut, joista kohosivat vähemmän kuluneet oksien kohdat korkeammalle, kertoivat kovasta kulutuksesta. Olihan tupaa käytetty vuosikymmenten ajan nuorison ohjelmallisten iltamien pitopaikkana ja sitten tietysti tanssittu milloin kampasoiton, milloin sirmakan tahdissa – kuka kylän soittajista oli milloinkin paikalla saatu. Nyt ei enää tarvinnut nuorison tähän tupaan kokoontua, kun kylään oli rakennettu yhteisvoimin työväentalo ja tanssiminen ja juhlien pito oli siirtynyt sinne.

Mutta tänään oli tuvan lattian pesu. Sänkyjen ja penkkien alustat oli jo pesty. Edessä oli kova työ – keskilattian pesu hiekan, varsiluudan ja veden kanssa. Suuressa leivinuunissa paloi tuli ja hellan päällä oli suuri pata, jossa lämpisi vettä lattian pesua varten. Mummo kasteli lattiaa lämpöisellä vedellä ja äiti sirotteli hiekkaa lattialle ja alkoi hangata sitä varsiluuta jalkojen alla. Kun oli puoli lattiaa hangattu, alkoi huuhtominen väljällä vedellä niin, että lattialle muodostui iso lammikko.

Samassa tuli tupaan perheen 2 ½-vuotias Uljas-poika. Ja tietysti lasten tapaan vesilammikko lattialla kiinnosti häntä kovasti ja olisi halukkaasti osallistunut lattianpesuun. Se ei ollut kuitenkaan sopivaa mummon eikä äidin mielestä ja yhdessä koetettiin keksiä keinoa, millä saataisiin lapsi vähäksi aikaa pois.

Mummo oli kutonut värikkään myssyn, jonka suuri tupsu oli ollut Uljaksen mieleen jo valmistumisen aikana. Nyt mummo laittoi myssyn Uljaksen päähän ja antoi vielä renkaan, jossa oli pieniä kulkusimia, jotka soivat iloisesti, kun rengasta heilutteli. Mummo kehoitti poikaa menemään pihalle leikkimään vähäksi aikaa, sillä olihan pihalla jo kuivaa hiekkaa ja kun aurinkokin paistoi niin kauniisti... Poika oli vieläkin kahden vaiheilla, lähteäkö vai ei, kääntyi ovensuulla ympäri ja alkoi laulaa keksimäänsä laulua: ”Mie se kaipaan isälle, ko työ se pesettä lattiaa” ja meni sitten ulos.

Mummo ja äiti katsahtivat toisiinsa ihmetellen, miten tuo poika nyt noin hauskasti laulaa ja mitä se isälle kaipaa…

Pesu jatkui. Viimeiset kuivaukset tehtiin rievulla. Myöskin uunista tuleva lämpö kuivasi loput lankut. Nyt saapi jo kohta käskeä pojan sisälle.

”Uljas, tuoha sissää !”, huuteli äiti pihalla. Ei vastausta. Alettiin etsiminen. Ei navetassa, ei kuurissa, ei ladossa. Onkohan poika mennyt naapuriin Mattilaisille? – Ei missään, vaikka naapurienkin voimalla haettiin.

Rannan tuntumassa, suurten kuusien vierellä äiti huomasi pienet tuoreet jalanjäljet lumessa. Sydäntä kouraisi – tuolla ojan suulla näkyy tupsulakki jään reunalla. Hyvä Jumala, missä on poika? Ei ollut takaisintulojälkiä… Kauhun lamaannuttama äiti löysi poikansa matalaan rantaveteen kaatuneena käsi puristuneena kilikellorenkaan ympärille. Äidin korvissa soivat sanat: ”Mie se kaipaan isälle, ko työ se pesettä lattiaa…”

KERTUN PELASTUMINEN HYYPIÖNOJASTA

Hyypiönoja meinasi viedä hengenkin. Kerran huhtikuussa oja tulvi yli tien. Tuomelan Kalevi, Hoikkalan Kerttu ja minä tulimme postia hakemasta. Olimme siinä 4-6-vuotiaita. Hyypiönoja vyörysi pauhaten eikä meillä oikein ollut uskallusta ylittää tietä. Kerttu rohkaisi itsensä ja loikkasi, mutta jalka sattui liukkaaseen kiveen ja voimakas virta tempasi hänet mukaansa. Punainen villatakki vain vilahti ja sinne Kerttu hävisi vesimassojen keskelle. Kalevi ja minä katsoimme toisiamme emmekä uskaltaneet ylittää tietä. Lähdimme kiertoteitä koteihimme. Kalevi meni Untrikan kautta kotiinsa ja minä kapeaa lankkusiltaa myöten kotiini. Pelotti kovasti. Mitähän isot ihmiset sanovat? Kauan aikaa siinä pihalla aprikoin, mitä tehdä. Viimein uskaltauduin tupaan. Siellä oli väki rusupiirakkaa syömässä. Menin Toini-siskolle kertomaan: ”ettet näe ennää Kerttuu ikänäis”. ”Mitäs sie höpsit?, mutta samassa hä kertoi tilanteen isoille ihmisille. Siitä kesken syömisen väki lähti ulos ja tielle. ”Eihä siel mittää oo”, sanoivat, mutta kuitenkin Toini ja Arvi-veljeni menivät ojan vierua rantaan päin. Ja mitens ollakaan, valkiat hiukset heilahtivat lähellä meren rantaa. Arvi hyppäsi ojaan. Vettä oli kainalohin asti. Toini ja äiti auttoivat, että saivat Kertun ylös. Elottomalta tyttö vaikutti, iho oli musta, eikä hengitystä kuulunut. Mummo kiireesti kertomaan Kertun kotia tapahtumasta ja lääkäriä hakemaan. Toini oli kansakoulussa juuri oppinut tekohengityksen alkeita ja niitä koetettiin nyt toteuttaa. Käsiä heilutettiin ylös-alas Kertun ollessa vatsallaan maassa. Kuinkas ollakaan, vettä tuli suusta pulppuamalla ja kuului jo korahdus. Äiti pelokkaana vieressä. Nyt alkoi tulla elonmerkkejä. ”Hyvä Luoja, kuollut virkoaa elämään.” Ennen kuin lääkäri saapui, oli Kerttu jo tajuissaan ja selvisi elämään suuremmitta sairauksitta. Ilman Toini-siskon ja Arvi-veljen ripeyttä ja sitkeyttä olisi Kerttu varmasti menehtynyt ja virta olisi vienyt hänet jään alle mereen.

UIMAPUKU KIISKILÄSSÄ 20-30-LUVUN VAIHTEESSA

Siihee aikaa ei Kiiskiläss viel uimapukkui kovi paljo pietty. Ainaskaa meil lapsiil ei sellasii olt. Mut ko Viipuriist alko tulla kuhnijoi laivalastittai Siikapaael kuhnimaa, nii varmaast alko muoti tarttumaa – ainakii Liljal ja miul.

Yhteen kesäseen suntakiin Viipurist tul komiast koristettu laiva – olks hää P. Johannes vai Vellamo. Louhi hää ei ainaskaa olt. Ei Louhest muita koristuksii löytynt ko marja-kopsii tai potattisäkkii. Myö tietys pyyvettii, et isä veis sinne paatilla, ko maata myöt ol kolme kilometrii Siikapaael. Sillo isä oll suostuvaine – käski meijät paattii istumaa ja laitto viel suomelipunkii venee perrää. Se ol meis oikee komiaa. Mut viel komiampaa oll, ko suur valkia laiva laskeutu Siikapaae rykkii. Torvisoittokunta soitti ja liput (meil sanottii lakut) liehu ja alko niitä hienoi Viipurlaisii tulla etsimää itselleen kuhnimispaikkaa. Kylhä Siikapaael oll hiekkaa ja rantaa vaikk kui pitkääl ja varmaast ois löytynt vaik kui monel laivalastillisel.

Toisiil oll päivävarjot, teltat ja kaikill oll uimapuvut – sellasii monevärisii, ettei myö oltu sellasii millokaa nähneet. Kyl myö oltii vähä orpoi, ko meijä pit iha ilkosillaa männä uimaa. Vaik olha se mukavampkii, ko veest tul ja het rupes hiekas pyörimää. Siinhä se uimapuku tul iha kerrassaa. Yhes teltas myötii punasta limonaatii ja nekkui. Tais sie olla muutakii, mut ei me voitu ostaa, ko meil ol evästä nälä varalt ja isä antama rahat pit piisata. Se ol hauska päivä. Kuiteskii meit sellane jäi kaivertammaa mieltä, ett uimapuku pittää saaha.

Kottii päästyä mietittii, mitä tehhä. Ja sillo 5-vuotiaan aivois napsahti: tehhää itse! Vanhemmil ei uskallettu virkkaa mittää. Jostai löyvettii laamapaita. A, siithä se tulloo! Mäntii Kuusikkoniemee kuusii oksii all, ett saatais rauhas ahertaa. Toine meist ehotti, ett laamapaijast pittää ottaa hihat pois. Haettii sakset ja yritettii leikata, vaa ne aikuisii sakset ei oikee totelleet 5-vuotiast ja tul sellasii ylimääräsii halkeammi vähä joka puolell. Sit myö haettii keritsimet, a niil läks hihat irti, ko oikee kovast painettii. Tais siin lähtee irti selkäosastkii jottai. Se huomattii vast sit, ko yritettii pistää tuota pukkuu pääl. Enstäi kuiteskii suureel parsineulaal ommeltii lahkeita, mihi jalat pistetää. Se ol kyl vähä paha teko – eihä myö saatu jalkoi mihikää sopimaa. Siin sovittamises piti käyttää keritsimmii entistä enemmä ja lopputulosha ol se, ettei siit uimapuvust olt pääl pantavaks. Myö tuumattii, ett on koko tekele hauvattava ranna hiekkaa – sinne mummo istuttama kuuse juuree.

Ens kerra sova jälkee siel käyvessäi tapaus tull eläväst mielee. Mutt eihä sitä uimapukkuu voint ennää kaivaa 70 vuuvve jälkee. Siel se on muistoon Kuusikkoniemeest ja Siikapaae kuhnimisreissu jälkiseurauuksiist.

TELESKA PYÖRÄ LAPSUUDEN AIKAINEN KYLÄKUVAUS 1930-LUVULTA

Ol syksyne aamu. Mie olin seitsemä vuuvve vanha. Ja ko ei sillo sen ikkäiset tarvinneet käyvä muuta ko kiertokouluu sen yheksä viikkoo vuuvvees, mitä kylälukusil määrättii millon miskii talos piettävääks. Nyt ei kuiteskaa olt kiertokouluu ja mie olin koton ja meijä äiti piti just ruveta leipomaa, mutt hää huomaskii, ko ei oltkaa tarpiaaks ruisjauhoi koton. Sitä ko pit käyvä Kurkelaas jauhattamaas ja olkii olt jottai estettä, ettei olt myllyy kerentkää mänemää.

Eihä siihee sitt muuta ratkasuu löytynt, ko panna miut puotii hakemaa kymmänä killoo ruisjauhoi. Olha se äitiist vähä vaikia laittaa seitsemä vuotiast nii painavaa pussii hakemaa. Äiti kuiteski sano: ”Ota sie teleskat ja pyyvä kauppiasta nostamaa jauhopussit teleskoil. Sil viisii siul on helpompaa.” Meijä teleskat olliit sellaset puusta tehhyt ja suur rautane pyörä oll ies niinko sillo tapa oll meill päi. Aisat olliit leviääl, ko ne ei olleet tarkotettu lapsii työnnettävääks, vaa issoi ihmisi käsill.

Mie läksi Kuusikkonieme koist Hyypiömäkkee niitä työntämää. Siin olkii heti hyvä alamäki Hyypiö ojal ast ja mie aattelinkii, ett hyvästhä tää männöö, ko teleskat männööt iha itsestään ja viel vettäät minnuukii perässään. Mutt sitt alkokii vaikia paikka. Kuka muistaa viel Hyypiömääen, mite jyrkkä se oll ja ko se tie tek viel sellasii mutkii. Ja oisko sekkää viel riittäänt, ko siihe tiehee ol laitettu rappaa ja se rapa pyöri teleska pyörä ies.

Työtä se teetti, ett pääs ensimmäise määennyppylä pääl. Se oll siin Kaaprekummi kohall.Hää oll rakentaat siihe iha uuvve talon. Mie käin siel usjaast, ko se Lilja oll miu paras ystäväin. Nii miu nytkii tek kovast miel männä Liljaa katsomaa, mutt ei auttaant, ko oll asjaal.

Siin tievierees ol tolppa, mis luki: August Kaarlahti numero kolme. Siint mie tiesin, ett höijä talo on syylline, ett täs ties on nii paljo rappaa. Itse August oll sairaan, mutt höijä muu väki kulettiit hevose kans rappaa tiel. Kyl mie sen näin. Ja mie aaattelin, ett mitä vast se tie sillviisii pilataa? Ko mie kasvan suureeks, nii ei ainaskaa rapaa pijä tiel työntämää. Eihä siin sit voi kulkee paljasjaloi eikä ainaskaa teleskoi kans. Sellane rava tuppamine tiel on iha pilatekkoo miu mielestäi.

Kuiteskii mie jatkoin matkaa. Siin oll loivaa ylämäkkee iha Piiparise Iitaal ast. Iitan talo oll siin tie oikiaal puoleel. Ja katsoha, kui kauniit portit Kaarlo on tehnt. Siin ol ko aurinko. Sätteet männiit joka suuntaa, niiko aamuust ja illaast. Ei siin auttaant jäähä porttii ihhailemmaa. Pit lähtee työntämää teleskoi. Mäki muuttu jyrkemmäks ja mikä pahemp, ko teleska pyörä rupeskii uppoomaa hieka sissää. Iha jo puol pyörää oll hieka sisäss. Työnnä sitä siin. Siin mäe kohall oll kivine patsas. Siin oll meijä isä nimi ja numero viis. Mitäs mie nyt sanon. Täss ei oo rappaa, mut täs on hiekkaa. Ei se oo yhtää sen paremp, ei ainaskaa teleskoi kans.

Siin vasemmaal puoleel on Vapo talo. Itse Vappo ol kuolt. Muistaha mie, ko meijä mummo käi häntä kuolettamaas. Mummool ol mustat vaatteet pääl ja ies musta silkkine esliina, miss ol sellasii kiekuroi ommeltu. Tais siin olla pienii helmiikii. Se oll mummo juhlaesliina. Nii, muistaha mie, ko mummo tull kottii ja sano, ett hää oll Vappoo kuolettamaas ja nyt Vappo pääs rauhaa.

Minnuu vähä pelotti männä siit ohitse, ko se talo ol iha autioon. Ko ne Vapo lapset ol kaik jo maailmaal. Se pelotus tul mielee, ko isot ihmiset sannoit, kui ne kuolleet tulloot kottii kummittelemmaa. Ja mie pelkäsin, ett jos se vaik nyt just tulloo, ko mie oon kohal.

Pääsinhä mie määe pääl, vaikk se työtä tiettikkii. Pistin teleskat tie vieree ja mänin katsomaa, jos Piene suo pääl on jäätä. Se suo ol siin oikiaal puoleel. Ei olt jäätä. Ei syksy pakkane olt viel tarpeeks kylmää.

Siin vasemmaal oll Työväetalo, sellane harmaa hirstalo. Kyl ne miu isommat veljet käivät siel tantsimaas. Käinhä miekii sillo kesäll, ko pelastusarmeijalaiset tulliit. Soittiit ja lauloit nii kauniist. Siit ne möivät punasta limonaatii sekä sellasta ruskijaa ja makijaa, mitä hyö sannoit nekuiks.

Siit ko mänin etteepäi, nii vasemmaal ol tulipalo raunijot. Siin ol enne olt Mäe-Kaapre kauppa, mutt nyt se kasvo vaapukkoi. Siint myö kesäl käytii vaapukkoi syömääs. Mie keräsin kopra täyteen ja pistin suuhuhein. Sillo Lilja sano:”Kuis sie noi syöt, ettet katso, jos niis on mattoi”. Enhä mie oo millokaa tietäänt, ett niis mittää mattoi on. Aina vaa pistettii suuhuu, ko marjoi löyvettii.

Siin oikiaal puoleel läks tie meijä muval, niittyyl ja Taivaatielkii sekä Härkälää. Tuos vasemmaal on Pekko-setä talo. Höijät mie tunsin oikee hyväst, ko hyö kävivät usjaast meil ja ko se Juutikka oll viell sellane parantaja. Hää parans muijekii kyllii ihmisii iha vaikioistkii tauviist. Hänell oll sellasii heinii ja lääkkeitä, mitä hää sairahil anto ja hää osas lukkee sellasii parantavvii sannoi, mitä ei muut ihmiset osanneet. Hää se löys meijä sauna silla alt miu nuorimma veljenkii. Nii hää ainaskii sano, ko mie veljei ens kerran sain nähhä.

Peko talo kohalt läks tie oikiaal päi. Se yhty sammaa tiehee, mil pääs Härkälää ja Taivaatiehe. Sitä tietä Posti-Esi käytti, ko meil Kiiskilää postii toi. Nii jatkan matkaa. Tuos oikiaal on tehty iha uus sähkömuuntaja, ko meijä kyläs on nyt sähkötkii. Ei viel iha kaikiis talois, mutt kuiteskii jo mones. Meilkii laitettii tuppaa yks lamppu. Kyl se on mukavaa, ko ei tarvitse ennää kirassii tuvas polttaa. Senko vaa nappulaast vääntää. Läävääs meil viel äiti on vanari kans käynt. Siihee pittää viel kirassii ostaa.

Tuoll vasemmaal on Suutar-Tahvo mökki. Ooha mie sielkii käynt, ko isä tietti miul vasikannahast pitkävartiset saappaat. Niihi tietettii kipppurakärki, ett siihee voip laittaa sitt sukse renksit, niinko talveel hiihtämää männöö.

Oikiaal puoleel erkanoo tie kouluul päi. Siit oikasoot Kirpupuole koululaiset, millo ne ei kehtaa kävellä oikiaal portiil ast, mikä on siin Pöngä-Anto talo vierees. Koulun kartanon ympäriil kasvaa koivui. Niis ei ennää olt lehtii. Ei olt lehtii ennää tammeskaa, mikä kasvo koulu rappusii ies. Kaik ol jo varisseet maahaa. Tuosha justii järjestäjä soitti kelloo ja kaik lapset männiit suorii rivvii. Tytöt tekkiit oman rivin ja pojat oman. sitt tull opettaja ja kutsu höit sissää. Siin olkii kippuumista nii monta rappusta ylös. Voi ko mie sillo oisin tahtont olla suur ja päässää höijä keralleen oikiaa kouluu.

Vasemmaal puoleel ol Halkomäki. Sielpäi ol monta talloo. Toisiis mie olinkii jo käynt, mutt oli monta talloo, etten mie milloskaa käynt. Seraffiinaal myö käytii kiertokouluu. Muistan kerra, ko jus päästii väliaikaa ja alettii kartanool temmuumaa, nii Seraffiina tull ja käski meijät kaik sissää mänemää. Joku talon emäntä ol tuont lehmän sinne kyllää. Myö ei kuiteskaa sitä ymmärretty, ett mitävast meijä pittää sissää männä.

Katsoha. Tuosha tuo kauppa jo onkii tie oikiaal puoleel. Siin lukkoo oven pääl suuriil kirjaimiil:”Härkälän kylän Osuuskauppa R.L. Kiiskilä”. Osasiha mie sen lukkee hyväst, mutt mie en ymmärtänt, et mitävast pittää Härkälän kylä nimi siin olla, meijä kylä kaupa pääl. Mie jätin teleskat rappusi vieree ja avasin oven. ”Huo-men-ta”, sanoin ja niiasin iha ko isot ihmiset käskiit aina tehhä. ”Huomenta”, vastas Vaitola, ”Mitäs siul pitäis olla?”- ”Mie ostan kymmänä killoo ruisjauhoi” – ”Kymmänä killoo”, ihmetteel Vaitola. ”Kui sie saat ne mänemää kottii?” - ”Kyll mie saan, ko miu on teleskat”. Vaitola otti ison ruskian paperpussin ja alko suureel savohkaal mättämää laariist jauhoi siihee pussii. Välis hää puhalteel hiustupsui pois silmiltään, millo oikiaal, millo vasemmaal suupielellään, ko molemmat kääjet olliit kiin. Sitt hää pan pussin vaakaa. Toisel puoleel pisti suurii rautasii painoi ja alko tassaamaa jauhoi. Otti välist pois pussiist ja taas riputtel pussii takasii. Mie jo katsoin, ett pistääks hää ruisjauhotkii puolikkaiks, ko ihmiset Hyypiöojal haastoit, kui Vaitola on nii nuuka, ett pistää riisryyninkii puoleeks. Mutt hää on hyvä kauppias ja ko se on meijä oma ossuuskauppa.

Ei hää pant jauhoi puolikkaiks. Kysy vaa:”Tulooks siul muuta?”. – ”Kahelkymmänääl viijeel pennil punasii”. Vaitola tek paperiist tötterön ja pisti siihee seitsemän punasta karamellii. Ne karamelliit olliit hyvvii, värjäsiit suunkii iha punaseeks. Siit Vaitola otti miu paperrahhai, mitä mie olin koko ajan koprassain rutistaant, anto miul täherahat ja sellaseest kelast monta kuittii. Ne olliit hyvi tärkijöi, ko niist maksettii hyvitystä. Tai olks se nii, ett sai ostaa tavaraa kuittii vast. Siit Vaitola otti pussin sylihee ja nosti sen miu teleskollein. Mie taas laitoin täherahat ja kuitit nästyykin sissää ja taskuhein, ettei ne ois puonneet.

Nii alko miu kotimatka. Sai sitä välist kässii leputella, ko aisat olliit nii leviääl ja ko ne kivet pyöriit ja tirskuit teleskan pyörän all. Ne tahtoit välist kaataa koko pussin tie vieree.

Siin tie vierees, enne Peko talloo, oll justii vejätetty hirsii ja olha siin muitakii rakennustarpeit. Siihee piti rakentaa Outise Juka talo. Siin rakentamises ol kyläläiset vähä apuun. Ko meijäkii isä sano, ett pittää meijkii antaa Jukal muutama hirs, ett saap katon pääs pääl. Sitt ne oll pitäneet talkoot ja olha ne kyläläiset siihen tavaraa tuoneet. Se oll miust nii hyvä, ko hyö saavat talon. Sen Jukan tyttö Laila ol miu hyvä kaver. Hää oll miu kanssai kiertokouluus.

Sitt etteepäi olkii oikee hyvä työntää teleskoi. Tie oll kovapintane ja pyörä pyöri hyväst. Hyypiö määe pääl mie hoksasin männä tie vieree, ko takant tul hevone ja se veti sellasii neljäpyöräsii kärrii. Pyörii pääl oll lavitsa, mis oll paljo tavaraa ja mies. Kylhä mie tunsinkii hevosen sekä ajajan. Hää ol Pohjanpalon Arvo ja hevose nimi ol Humu. Arvo ol varmaast tervaant justii kärrii pyörät. Nii terva lemu lehahti, ko hää ohitse ajo. Tuo Humu-hevone ol Arvool kaikki kaikees. Kyl hää sitä harjais ja syötti, ett kylki kiils pitkä matka päähää.

Siin tienvierees leppäillessäin näin, ko joku naine tulloo alas mäkkee. No pitihä miu hänet tuntee. Hää ol Mäe-Marketta. Hänel ol sukulaisii Hyypiööl ja hää käyp höitä katsomaas. Marketta ol vanha ja haastaa iha itsekseen eikä aina muista, mihi häne millokii pittää männä. Pitkä hame viils maata ja musta saali ol ympäriil, ko ol kylmä. Hänel ol pääs sellane must hattu, mis oll paljo pienii helmii ja ne helmet roikkuit ko hapsut siit hatust. Sellasii hattui ol monil oikee vanhoil ihmisiil.

Siin Piiparisest Hyypiööl päi, sen metsän kohal, tul vastaa Lautamiehe-Saska. Hää ol pienekokohine, harmaapäine mies. Hää ol jo hyvi vanha, mutt ketterääst hää kulki aina postii kaupaalt hakemaa. Hää ol Kuusela vanha isäntä.

Tul siin määees muitakii vastaa, siikapaatelaisiikii, Karo ja Asikaise Anna-Mari. Karol oll pitkä musta maataviistävä hame ja päälpäi musta takki. Hänel ol kori käsvarreel ja siin vissiin kanamunnii, ko nii varovaiseest kantaa. Hänel on kannoi koton. Niitä hää elättää ja viep sit munnii kauppaa, millo sattuu kanat munimaa. Hää ellää iha yksistään. Ne kanat vaa on seuralaiseen. Talveel ne kanat pit päästää sisääl tuppaakii, etteivät paleltunneet.

Asikaisen Anna-Maril ol harmaa hame. Se ei olt nii pitkä ko Karol. Sen alta näky pitkävartiset, mustat nauhakengät. Hää liikkais toista jalkaa ja kuiteskii hää jakso kävellä kauppaa ja takasii Siikapaaelt ast. Hänelt ol mies kuolt vähä aikasemmi. Muistaha mie, ko kerra isä otti miut potkukelkkaheen ja työns Siikapaaeel ja sit mäntii Asikkaiseel lämmittelemmää. Ierikka makas sängyys. Hää ol sillo jo kuolemankipijä. Tää Anna-Mari osajaa vaik mitä, loitsui ja laului. Ranna Sanomiskii hänest kirjutettii, ko Mannose Ulla oll käynt hänt haastattelemaas.

Jatkoin matkaa Kaapre-kummi kohall ast. Sit pit panna teleskat tievieree ja käyvvä kässii leppuuttammaa. Istuin siihee kive pääl katselemmaa, ko Hyypiön Erlant kynti pellollaan hevoseen kans. Pellon takant näky Pohjanpalon talo ja ko oikee kurkisti, nii Tuomelastakkii vähä näky. Höil on nyt iha uus talo, ko se entine palo yhteen kesään. Siit meinaas syttyy koko kylä palamaa, ko tuliset pärreet lenteliit vaik kui pitkääl. Koko kylä väki oll sitä palloo sammuttamaas. Tekkiit sellasii ripukoi rantaa ast ja antoit vesiämpärit kiertää kääeest kättee. Mei mummo män meijä katol ja kasteel katon, ko pelkääs, ett palavat pärreet sytyttäät senkin palamaa.

Kaapre-kummi ol varmaast puimaas viljaa. Hää ko oll tehnt itse sellasen hevosel pyöritettävän puimakonneen ja sen puiset rattaat anto sellasen lonksuttavan äänen.

Katselin rantaa päin. Tuos on Paavolaisii talo. Isä kutsu heitä Mattilaisiiks vissiin, ko Paavon isä ol Matti. Paavo ol suurkokone, partasuine mies. Hänel ei olt sormii. Ne ko olliit paleltuneet merejääl. Tää Paavo opetti miut kellonkii tuntemaa ja sano mite ”molotsa” oot, ko nii hyväst opit. Ja välist hää anto miul pompossii, sellasii paperpäällisii karamellii. Ja näkkyyhä tähä Aatamilaisetkii, tai Kaarlahtiha se nyt on. Ja ovat rakentaneet uuven talonkii. Nyt ei näy, kun joku ulkorakennus Aatamin aikuista.

Simo-Aune näkkyy hyväst. Sielhä mie käi ensimmäise kerra kiertokouluukii ja pelkäsin mustalaisii, ko isot pojat pelottelliit. Ja tietyys mie siin istuessain näin oman kotiinkii. Sauna siin oja vieru pääl ja erottu muust talorykelmäst. Muut rakennukset olliitkii piiriis kartano ympäär. Itse tuparakennus ol siel merepuoleel ja vaa vähä korsteenii näkkyy ulkorakennuksii yli. Se tuparakennus on neljätoist metrii pitkä. Sitävast vissii siel ennen piettii tantsit ja iltamatkii ja ko ne leviät lankut sillaas kesti kaik tantsimiset.

Ois se mukavaa, jos tuohoo näkyis ikkunatkii ja ikkunoje pääl olevat kiekurat. Samallaiset ol räystäijenkii al. Ja ne suuret lankkuportit, mitkä on rakennuksii välis. Niis on nii suuret ja painavat rampit, etten mie yletä niitä aukomaa. Ne ko onkii laitettu sitävast, ett suojaat lapsii susilt. Niit sussii oll enne meijäkkii kyläs ja ne kerrakii söivät kasvuotise lapsen. Siint vaa sieppas kartanoolt. Ko ihmiset näkiit, mite ol käynt, nii pantii suur susijahti kyläs. Ko olkii iltapimiä tulos, nii sytytettii tulisii kekäleit, tervasii vuorapätkii, jois ol tuli pääs. Niitä pyöritettii. Susiko ko pelkää tulta. Saatii sus saarrettuu nieme nennää ja tapettuu siihe. Mut se nylkemine tuotti vaikeuksii, ko se hais nii pahalt. Se ko ol syönt lapsen. Pit panna korkki suve takapuolee ja suolet pit viijä kirkkomaal hauvattavaks, ko niis oll lapse ruumis. Koko tuo niemi sai nimmeenkii siint. Se ol Taponiemi.

Pittää lähtee jatkamaa matkaa. Alamäki on jyrkkä ja tie mutkittelloo kovast. Teleskat männööt iha itsestään. Rapa roiskuu pyörä all. Määe all on Hyypiönoja. Siin on nytkii vettä hakemaas meijä äiti ja Hyypiön Mari ja tuoltha tulloo siihee Uuno-Marikii. Hää ol ielliseen päivään käynt Viipuriis potattii kaupaal. Hyväst ol männeet kaupaaks. Tyhjät korit vaa ol takasii tullees Louhe kanneel.

Ko mie tulin siihee, ilahtu äiti suureest, ko hää pääsöö nyt leipomaa ja saahaa viijä lainaleipä Untriikaal. Hää assuu Olga-tyttäreens kans kahestaan. Tuo Olga on reumatismine eikä pääse kävelemmääkää ko keppii kans. Hää ol käynt tätillään kyläs ja yöl ol täti tult häntä peittelemmää. Siint hää olkii säikähtäänt nii pahast, ett kässii ja jalkoi rupes särkemää. Hää ol sillo olt vast kuuvetoist vanha. Kuiteskii, vaik häne käteens ol kipijät, nii hää virkkahelloo ja tekköö muitakii kästöitä, ettei terveetkää nii hyväst tie.

Siel Untrika talo lähel ol suur puukiikku. Siihee tuppas usjaast nuoret tulla kiikkumaa. Kerra, ko miekii olin mukan, ko nuoret siin kiikku, käikii nii, ett kiikku putos suurees vauhiis alas ja ainakii Kuusela Aili käs jäi puristoksii. Tais siin muitakii sattuu. Siihee sen kiikun tarina loppu. Sitä ei ennää korjattu eikä pääst ies pääsiäiseen kiikkumaa.

Voi ko mie tykkäsin olla rannaas, vaik olkii kylmä syyspäivä. Meri vaahtoos ja kiikutti meijä venettä, jonka Aapeli-Matti oli meil tehnt. Meijä isä sano, ett se on hyvä vene. Se ei välitä lainehiist eikä vuuvva rakosiist. Iha tek miel kavuta vennee pääl, mutt ryvi kivvet olliit märät ja liukkaat, ko laineet ryöppysiit kivvii yli. Kiipesinhä mie sen suuren sokerpalan muotosen kiven pääl, joho Hyypiön Väinö ol kerra yläveen merkiks kirjuttaant punaseel maaliil päivämäärän ja vuuvven. Kuuntelin, kuuluuko Henttolaast lehmii ammuntaa, ett ois voint ammuu takasii, niiko kesäl tehtii. Ei kuulunt, ko ol jo syksy ja lehmät vissiin sisäl.

Kiiskilä nieme puolees näky Vasara Niko talo. Se ol siin holhova vierees ja näkyhä Multavallit hyväst. Kaukan häämöötti Sinisaar ja Korkiasaar. Ko mie katsoin vasemmaal, siel näky Kuuselai ja Hantui talot petäjii keskeel Taponieme kohal. Siikapaakii näky vähä. Ainaskii näky hiekkaset rannat, miss viipurlaiset kesääl käivät kuhnimaas.

Myrsky ylty. Yht äkistään tull suur aalto ja se pyyhkäis miut ja kaik muutkii pois. Sinne jäi aallo al Kuusikkoniemi mummo istuttamine kuusineen. Sinne syysmyrsky kourii jäi lapsuuteni Kiiskilä, koko sen elävä kylä ihmisinee, tapoinee ja taloinee.

Ei tietänt teleska pyörä sillo, ett rapa Hyypiön määees ol kui kultakimpaleita verrattuun siihee rappaa, mil maailma pyörää kolhi. Ja Hyypiö mäen mutkat olliit suorii ja silosii verrattuun niihii mutkii, mitä teleskapyörä joutu kulkemaa.